Kausi o ohitte nyte. Taik ei se torellisuures oikeesti ol, mut meil kioskilaisil toiminna alasajo oli tänäpä. Edustus matkustaa kertta viäl Varkautee ja tua siält toivottavasti pronssiset mitalit.

Palttoo o aika tyhjä. Tuntuu viaraalt ajatus siit, et nyte aletaaki orottaa suvvee ja mennee kahreksa kuukaut enne ko jännätää kotipelis seuraava kerra. Se o lyhyt aika jos stä ihmisikkää vertaa, mut täsä köökipöyrä viäres tänä pyhäehtoosti se tuntuu kauhee pitkält ajalt. Tuleva odotusaika tullee pitämää sisälläs kaikemoist; uudet jääpallosukupolvet lähtee tekemää tulloos ja syntyy sit ko aika o täys. Tullee uusii ihmisii elämää ja hetke peräst tuntuu silt, ninko ne oliski ain ollu olemas ja niil o oma paikkas syrämes. Ja ain o mahrollist myäs seki, et yllättäe rivit harvenee. Kullai täsä kohtaa oikee ossaiski ol kiitolline kaikest siit, mitä o taas saanu kokkee ja ol yhres ja ellää sillai ninko hetki olis viimine.

Tänäpä peli jälkee mää istui siin pilettiluukul ja katteli vesisattees kentält kottiis menevii ihmisii. Sin meni isät ja äitit ja nyte viäl piänet knöösipojat. Mu syrämeeni tuli valtava heikeure tunne siit, et seuraava kerra ko nua pojat kulkee portist sissää, ne onki kasonnu isoiks kläppeiks, aikuisiks melkei. Aika viä asijoit vääjäämäti ettiippäi. Mikkää ei pysy ja se jotenki toi mul yksinäise tuntee. Ninko omat mukulat lentäs avaraa mailmaa, ilma et niil olis ymmärryst varroo mittää. Ja et ne tullee sammaa polkuu mu peräsäni, lyä varpaas sammaa kannonokkaa ja tuiskahtaa nokalles sama liukkaa oksa pääl. Satuttaa ittes, eikä kellää ol heftaa, tarttee itte pärjät ja hoitaa. Ystävii o sil samal matkal ja ne voi siin kohtaa laittaa nuatioo valkee, muttei ne pysty auttamaa se enämpää. Haavast jää arpi ja stä kannetaa sit koko polku, loppuu saakka. Pahal kelil haavakohta saattaa muistuttaa ittestäs. Sillail mu ajatukseni vilisti, ko mää niit pitkäripsisii, pisamanaamasii piänii karamelliostajii katteli. Mu olis tehny miäleni haalat ne kaikki sylliini ja sannoo, et kasokkaa rauhas vaa. Ja antakaa se satuttaa, niist selvitää sit kyl. Et olis voinu lohruttaa jo valmiiks. Ja kaikel sil mää kait koiti lohruttaa itteeni.

Yhtäkkii mää muisti yhre ystävä, jonka pallokentät o ollu jo vähä aikaa laajemmat ko mee jokka ollaa tääl. Ja mul tuli stä ihmist kauhee ikävä. Sil siunaamal hetkel mu olis tarvinnu muistaa, koska me ollaa viimist kerttaa nähty ja mist me ollaa sillo flauteerattu. Ja et mu olis tarvinnu sillo tiätää, et se kertta o viimine. Et mää olsi eres voinu toivottaa sil hyvvää matkaa. Sil hetkel mää katteli ympärilleni ja mää ajatteli niit ihmisii, jokka siin oli. Ja sitä, et mää en halluu luapuu niist kenestäkä. ”Toivottavasti nährää viäl!”, sano yksiki vanhempi talkoolaine ja mää tunsi se hetke erityise ainutlaatusen.

Mu Porini o piäni tyhjä paperiarkki. Semmost paksuu hyvvää paperii, mihe puukynäfäri hyvi tarttuu. Sihe paperil piirtyy napakoi määrätiatosi veroi piäni keltatukkane flikka, jol o vihree mekko. Sil o käret ojos ja se hymyilee varovasti. Tai jos kattoo hiukka eri kulmast, o iha ko se näyttäs kiält ilkikurisesti. Ja sit jos viäl vaihtaa kuvakulmaa, taitaaki sil kimaltaa silmäkulmas kyynel. Sil o piänet käret ja jalat, mut iso pää. Tukka haisee mansikalt ja iho akvalaanilt. Se olemmää.

Mu Porini o kuuskyment neliöö Otavakarul, parveke päi Liisatorrii. Omat nurkat, misä saa huushollat sillai ko parhaaks näkkee. Ja huanekalui voi rymsteerat vaik joka päivä erilail. Se o syli, mihe voi tul lämmittelemmää ko elämä jääryttää varpaat taik ottaa viilee suihku, ko paikat o naiseurest kuumat. Siäl voi koko pyhäpäivä häärät yäpairas ja praatat ittes kans, kehhuu ommaa kuvvaas ja kuvitel olevas enkeli. Lyär sen sulanee varpaa toolijalkaa ja kirot mäjäyttää. Perkele. Laittaa fröökynäpissaa nilkkaa ja kävel korkokenkäi kans. Kuttoo villasukkaa ja päästää piaru. Siäl voi ol semmone ko o. Selvittää elämä kolhui ja sit ol tytyväine ko huamaa, et kokemuksist o ottanu opikses.

Mu Porini o 249 nimmee matkapuhelime muistis. Ain tarttee pittää se viimine paikka vappaan, kunnei koskaa tiär kui yllättäe se tarvitaa käyttöö. Sin mahtuu äiti ja isä, Elka ja Helka, entiset ja nykyset, rakkaat kampraatit, harrastukset ja tyät. Siäl o paljo tunnetiloi. Ja ne kaikki o mukan vaik välil hairahtus Porist poijeski. Mut pitkäl ei paran men, voi kuuluvuus heiket. Taik sit tul pia takas. Ettei Pori vaa katois.

Mu Porini o oranssifärine pallo, mikä painaa 60-65 krammaa. Voi se ol pinkkiki, nykysi. Sihe liittyy ilosii ihmisii ja paljo töit. Semmost vapaaehtost, mikä ei oikee ol muatii nykysi. Kootaa rahhaa kaffet keittämäl, et kylä äijil ja kakaroil olis mahrollisuus harrastaa. Hullun ne minnuu pittää, mut mitä vällii sil sit o. Ja ko kiitoksen saa hymy, ellää sil päivä taik viiko taik koko talve. Kyse o jääpallost. Sara vuare vanhast ulkoilmalajist, punasist poskist, kuumast mehust ja yhrest isost perheest.

Mu Porini o Kokemäejoe färine ja se juavat o ko höttötukka. Se o kauhee pitkä, ninko kunno kaupunkijoe kuuluuki. Siit kaikuu jatsei aikaa fankki ja kummee passo. Sihe liittyy musiikki ja kulttuuri. Mää ole silt oppinu paljo ittestäni. Kokemäejoe färi ja haju muistuttaa vuasikausie soutu- ja melontaretkist ja sekalaisesti meree yhtyvät juavat muistuttaa isä kans mukulan tehryist päiväretkist; raju ukoilma avopaatis joel, matika saanti mato-onkel Räpsöö sillapiäles, navikointi sumus, uintiretket Hanhiluatoo ja linturetket yämyähäl satakiälii kuuntelemmaa. Yhteiset paatteilaskut Karjarannast kotikranni kans ja vanha Wiku putputus.

Mu Porini alkaa Musa kiälialueelt ja levittyy siält laajal. Se rannal liplattaa sama vesi ko raumalaisil. Merel ne rajat onki paljo väljemmät ja se tuntuu must kauhee tärkeelt. Mert mää en pelkää, mut kunnioita sitäki enämpi. Eikä sitä ilma tulis mittää. Kyl mää kertta ole Kuapios käyny. Oli siäl kolme päivää ja kyl mul tuli kiiru kottii. Meri oli liika kaukan. Se reisu jälkee mää ole ollu varovaisempi. Lähivetet o läntee päi mennes rajotukset mu maailmaani. Ni, ei ittääpäi mennes vet eres ol. Ko mää ota auto ja lähre mererantaa, näemmää siäl jottai kovi pyhhää. Ninko uskovaisil o kirkko, luulisimmää. Mää tällää pyrstöni sihe rantakalliol ja pistä silmäkkii. Ja vaik tuuleviri ottaa tukkaa ja sekottaa se, on se ninko isompi voima tulis ja silittäs päät. Mää ole turvas kotonani.

Mää ole Porist, porilaine ja porikiäline.

Vuarest 2007 alkaa ollee, niinko sanotaa, loput toros. Mul o matkaa kolmeekymmenee ikävuatee melkei tasa kolme vuat ja nyt must tuntuu silt et tämä vuare aikan must o kasvanu kahrel omal jalal seisova aikuine. Läpitte o käyty iso orkanisaatiomuutos tyäelämäs ja sen jälkeine irtisanomine ja tyättömyys ilma minkää valtakunna tulevaisuuresuunnitelmaa, sit o yksityiselämä kommervenkit ja ammativaihros nörtist käsityäläiseks. Mää ole saanu ja joutunukki miättimää asioit ja elämää aika paljo. Mut mää luule, ettei me kettää pääst ilma sitä miättimist. Ei ol ollu helppo reitti sitä kulkee, eikä se ol onnistunu yksi. Ystävii ja niit iha lähimpii ihmisii o tarvittu ja melkosesti nestuukei. Mut hiljalles kaikist ollaa selviimäs. Ei ol montaaka aikaa ko näji pitkäst aikaa yhre serkuistani ja se sitä henkäsi et voi ko onki hianoo, et sää olet viäl niis jääpallokuviois. Nii, mää sanoi, ja ajatukseni alko lentää…

Nii mont tiivist ihmissuhret liittyy sin paanalairal, et itteki valla hämmästyy ko oikee ruppee miättimää. Kaikki o alkanu siit ko mää ole syntyny. Hankalaa sitä o tiätysti mittää suhteit synnyttää enne ko o itteki olemas. Olempas mää nyte höveli. Hellu o ollu sillo synnäril tyävuaros ja yhreksätoist vuat myähemmi mää latele hee kotinummeros ko se kyssyy mu vanhempieni puhelinnumeroo. Siält o tullu kokonaine ystäväperhe ja vuasie varrel o tullu tutuks puale sukkuu. Pari vuat syntymä jälkee mee pikku perhe o muuttanu Neva jääpalloperhee krannii ja siit o syntyny loppuiä kestävä suhde. Niet siält kaut o taas lähipiiri kasvanu yhrel perheel ynnä lähisuvul. Nykysi ko emmää ennää asu siäl Musa kiälialueel, kutsummää kertta vuares äiti ja isä ja entiset naapurit tyköni ja sit me syärää ruuneperitorttui ja juaraa konjakkii. Sit ko taas mennää muutama lapsuusvuasi ettiippäi, alkaa Pori iso tekojäärara, Karhupaana, rakentamine ja lopult jäärytys ja isä oli siin mukan. Mää oli siäl kentäl sit alvariis, ninkos ny arvaatte. Must tullee vakituine mehuostaja vanhaa vesifanerikipsaa Maika, Allikse, Hellu ja Eeva olles myyjin. Emmää sillo osannu kuvitellaka, et yhres me sit vuasie peräst samoi hommii hoirellaa. Ja kaikkei heenki perheet o eläny ja kasvattanu uusii sukupolvii paanalairal ja ollaa tultu tutuiks. Sit o nää viimise kymmene vuare aikan syntyneet ihmissuhteet. Ilma sen pirempää miättimist voi sannoo, et pitkälti toistsattaa jääpallo punnaamaa ystävää, tuttavaa ja kaverii o matkaa ja miälee jääny. Se ei ol mikkää vähäne määrä ja kaikil tapaamisil o ain joku merkitys ja ne o tärkeit. Mää muista hyvi, ko mää ole ollu isäni flikka piänest saakka ja meni mont vuat ko nuaret miähet kysy mult ensmäisen et olenko mää Walini Jussi tytär. Ja ko mää vastasi et juu, ni sit joko juttu jäi sihe taik sit ei jääny… Mää luule, et tuamari-Walini o jääny pelurei miälee ja ainaki yhre katsoja, joka o punasel kortil saanu lähtee katsomost pihal. Heh. Sitä mää en sit tiä, et kui mää ole miälee jääny, ko en ol tiätääkseni kettää punasel kortil taik millää muullaka pihal heittäny. Mut saimmää silti tänä syksyn yhre semmose varovaise meili, mis kysyttii, et olenko mää SE Narukerä Elina. Kyseealane maine o tainnu kiirii ja käsite o syntyny. Kunnenny valla pilais sitä.

Se o mul kovi tärkeet, et kaikki o olemas. Jokane tuttu naama paanalairal aiheuttaa soma läikährykse syränallaa. Ja ajatelkaa, minkä myräkä aiheuttaa ko pelis näkkyyki kokonas uusii kasvoi. Täsä hiljan törmäsi yhtee vanhaa tuttuu kaffejonos. Hän oli kahre sulose pikkupoikas kans ja tunnusti hiljaa kuiskate, et hän o tääl ensmäist kertaa. Mää kuiskasi sil takasi, et mää tiärä se ja sit me naurettii! Hän lupas tul uurestas. Sitä täsä ny sit orotettaa…

Uus vuasi, uuret kujeet – sanotaa. Semmone täst alkavast vuarest o tulos. Mittää ei tiä, mut usko sihe, et elämä kantaa, o luja. Se o syntyny aallopohjast, rakkaist ystävist ja tuest. Aljetaa kaikki uus vuasi luattavaisi miäli!

Jouluautto o tuas tuakios. Tänäpä ehtoosti mul o joululahjavalvojaiset, ja iha omi päi! Mää kaaroi lasi punaviinii ja tee paketeit. Hartaasti toivo, et kaikki mennee oikeisii kääröihi. Jouluautto o tänä vuan maanantain ja nyte o vast lavvantaiehtoo, ni kyl täsä aikaa o viäl.

Tänäpä illa erel oli Kivelä Kimmo muisto-ottelu Karhupaanal ja mää oli sit tiätysti päällepäsmärin siäl kans. Nii siis en kentäl tiätysti (viäl), mut kioskis. Ai jeena, ko oli kiva nähr pitkäst aikaa vanhoi tuttui ja kyl myäntää täytyy et kyl mää hiuka hihkuinki ko yhre jos toisenki kaulaa kapsahri. On se vaa jännää, kui suuri tää mee jääpalloperhe sit kumminki oikee o, ko siäl mentii parivuasikymmene taa sillai et heilahti. Mul oli pitkäst aikaa semmone olo, ettemmää muist siit ajast yhtikäs mittää, mitä sivukorval kuulusteli miäste muistelui.

Tee itte uusii muistoi, sano mul yks ystävä ko mää murehri jottai ommii asioitani. Niit täsä o ny viime aikoin koitettu tehräkki, meinaa uusii muistoi. Me aljettii marraskuus Naiste Luistelukoulu ja se o tuntunu löytävä paikkas. Ei semmost ol koskaa enne ollu, mut nyte sitä sit koitetaa kattoo, mitä siit tullee. Hittaasti ja varmasti, jos mult kysytää ja miksei kysyttäs, ko mää sitä verä. Sin soppii tul kaikki hameväkiset, jos vaa o luistit ja kypärä. Ai mää muista kui mua jännitti se ensmäine kertta ko tartti men sin ettee ja ruvet selvittää et mitä me oikee ruvetaa tekkee. Mut siit se sit vaa o lähteny, enkä mää ol tiännykkä et mää jottai ossaa. Ja kivalt tuntu ko joulutoivotuste yhteyres kiiteltii ja kovi jo orotettii vuarevaihtee jälkee uurestas alkamist. Mul tuli kovi hyvä miäli ja orota itteki taas luisteil pääsyy. Ja kyl se semmone juttu o, et vaikkei muut ol ko kertta viikos ni on seki tyhjää parempi. Kiva kai se olis et takalisto olis yht tirhee ko ennenki, eikä käsivarret roikkus yhtää. Tai ainakaa kovi paljo. Taik ei ainaka maas saakka, eikä eres sillai et vois käyttää käsivarsii purjein. No juu, täst onki sit hyvä jatkaa jouluruakai parrii. Mun tarttee ny men kattoo ton uunii, ettei mu suklaakeksini sin valla pala.

Hyvvii joulupyhhii, rauhotuttaa yhteistuumi ja tapanin avataa teksti-tv ja laitetaa kannustushuivi kaulaa ja toivotaa hyvvää Porvoo pellii mee pojil!

Ai et sää ol kuullu, sanoimmää uurel kaveril, ko tuli juttuu et mää tee järjestöhommii Narukeräs. Ni mitä se o, jatko kaveri mul konnemmää heti kerriinny klaaraamaa jääpallo saloi. Sit mää aljoi estiks pelist; sitä pelataa pihal, paitti mee krannimais kyl jo halleisaki, paana o kooltas potkupallokentä luakkaa, 11 pellaajaa paanal per kööri, yks erä kestää 45 minuuttii ja pualajal juaraa kaffeet ja syärää tuare nisune ja Ykä köntsä. Nii ja peliväline o pampumailast melkosesti saras vuares kehittyny puumaila, malliltas se o koukku sivultpäi katottun, ylhäält päi suara. Ei tartte paljo välittää lefteist ja raiteist. Maila kättee vaa ja paanal. Pallo o kovvaa muavii ja färiltäs oranssi, eikä pain paljo. Sit mää lyhkäsesti jatka et mää keitä siäl kaffeet ja jännää, kullai pelis käy. Ni mitä sää sit teet, jatko kaveri mul. Ni jaa, sanommää ja huamaa, ettei asia tullukka viäl selväks. No mää ole muitte jääpallo punaamie ystävieni kans siäl kipsal. Me keitetää monnii kymmenii litroi kaffet, paistetaa nisut ja piretää jööt ja koko talo reeras.

Siit mää sit hiljene, ko miäleeni muistuu yks tapahtuma jöö pitämisest. Mää vaivu miätteisiini ja mu silmäkulmaani nousee rosku taik joku ko nin tuntuu kostuva. Miäleeni tullee pari vuare takkaa tilanne, mitä me ollaa naurettu monnee otteesee jälkeeppäi. Sillo ei kyl nauruttanu yhtää. Me oltii juur muutettu vanhast kioskist tähe uutee ja hianoo. Kaikil tuntu oleva asjaa kioski sisäpualel ja sin alko ilmestyy kassii ja nyssäkkää ja äijää lappas ko pippoo. Meil oli kova kiiru laittaa kaffeet ja nisut rivvii ja hermo meinas men. Ain ko käännyit, oli joku siin eres tiäl. Meil o pari tuntii enne pellii meinate aikamoine vauhti pääl siäl. Mää muista ko mul sit ykskaks napsahti ko kassei oli nurkis ja kaks miäst siin höpisemäs jottai olematont. Mää karjasi et nyte o semmone juttu et jokane, jol ei ol joku homma tääl kioski sisäpualel siirtyy kuluttammaa kenkäpohjiis ton sallii. Mu ääneni ei ollu mikkää kaunis ja hiljane ja äijät meni hetkeks iha flaatiks ja painelivat pihal. Toine niist muistuttiki asiast sit joka kerta tilaisuure tulle, et häne o kertta hääretty siält pihal ettei hän uskal sin ennää tul. Ai ko me krakotettii stä monet kerrat!

Ei se mikkää rosku mu silmäkulmasani ollu, ko kyynel se oli. Se valluu pitki poskee yksinäisen ja olo o haikee. Se miäs oli Munki Vesku, joka ei tul ennää koskaa luva kans taik ilma luppaa kioskii. Mää toivo, et hän tual josaki naureskelee mee touhuil ja o löytäny Huhtase Make, Tervose Jyrki, Kivelä Kimmo ja muit joukkuekavereit siält laajemmilt jääpallokentilt. Mu pääni painuu hartioitte vällii ja sitä tullee ajatelleeks, kui tärkeet mee o ol tääl ystäväi kans. Jakamas kokemuksii, iloi ja surui.

Kaveri tönäsee mu takasi nykyhetkee ja kysy, mihe mää katosi. Kerro hänel sit haikeest muistostani ja miätitää kullai itte saatais elettyy hyvvää elämää. Mää jatka viäl juttuuni seuratoiminnast, et me ainaki koitetaa saar keski-ikäst seuraa pysymää ajas ja olemaa semmone, et se pystys antamaa isoil ja piänil harrastajil hyvä miäle.

Me ollaa porukal tänä vuan otettu ossaa Hyvä Seura-projektii, mikä o Liiku peukalo al ja ohjaukses. Ollaa kokkoonnuttu usseemma kerra ja yhrel kerttaa mee piti kriivat isoil seinätauluil unelmii täst mee yhteisest seurast. Sin tuli sit kaikkii haaveit ja toiveit, mut yks asia selvitti mul koko tähä astise viiretois vuare Narukerä-pesti ja kaikki tulevakki vuaret. Mää halluu ol nin kavva toiminnas mukan, kunnes seura nimeltäs Narukerä o kaikkei huulil, eikä ykskä tul kysymää mult et mitä se o.

Unelmat o sitä varte et o mitä kohre pyristel. Matka varrel mahtuu taantumaa ja etteeppäi mennoo ja sitä mää toivo tälleki unelmal. Jääpalloo o helmikuus pelattu sata vuat ja sinä aikan laji o eläny voimakkaa suasio ja laskukaure. Se o mee käsis, kullai täsä täl kerttaa käy. Mee tarkottaa täsä yhteyres meit seuratoimijoit ja sit meit kolmekympi huituvil olevii, joitte tehtävän o herelmöittyy ja täyttää kaikki tulevat juniori-ikäluakat, ninko yks niist seurahaaveist kuulu.

Voi pojat, minkä teitte! Kyl me nin paljo jännitettii taas siäl mee kioskikopis, et oksat pois. Rytmikkäästi me taputettii ja huurettii kulmatilanteis et ”MAALI, MAALI, MAALI!!!” Ja muutama sit oikee onnistuki. Ollaa me noist pojist ylpeit! Kello o nyte hiukka ylitte puale kymmene ehtool ja mää ole ollu koton varti. Tuntuu, et tätä eufoorist tunnet ei pysty millää sualtamaa ulos sitä tahtii ko oikee miäli tekis, mut muutamal rivil mää kumminki meinaa ajatuksiini saar järjestyksee.

Tää ehtoo pelis oli muute muutama muuki oikee mainittemise arvone seikka. No ensmäitteeks me kaikki saatii onnitel Allist, ko sil oli viimine tyäpäivä ja monikymmenvuatine työura o takan päi. On siin tämmäsel nuaremmal kioskifröökynäl tuumimist. Varsinki nyte, ko ei ol tyäsuhtees mihenkä. Sit alko peli ja ensmäiste minuutie jälkee sihe lipumyyntiluukul fyrkkäs pariskunta, jokka pahotteli myähästymistäs, ko he oli juur menny vihil. Voi me oltii otettui! Ei mee kioskis ol koskaa viäl juatu hääkaffeit. Sit me onniteltii heit pualajal ja tarjottii kaffeet ja pusui tiätty. Punasii pusui ;) No sit alko toine erä ja Helenaa rupes jännittämmää oikee kunnol ja se nousi kolmiaskeljakkaral ja huusi peliohjeit klasi läpi pojil. Eiko ei ja se peli ei vaa sit siin kohtaa kulkenu. Sit siält jakkaranokalt tuli voimasana! Mää ja muut mentii melko hiljaseks, ko emme ol tiänny et Helena eres käyttää tommost ammattitermii vapaa-ajal. En ollu koskaa kuullu. Peli oli täsä vaihees sit viäl meil päi tappiolline ja tuli kulma. Merjal oli siin pöyräkulmal kaffekuppi ja präts, se tippu laatteel ja meni hajal, ko innostuttii kannustammaa kulmatilantees. Kulmast ei tullu maalii ja me luultii, ettei sirpaleet tuatakka onnee… Mut siit kääntyki sit peli kulku ja me voitettii!!! Toristettu on, et sirpaleet tiätää onnee. Ottakaa pojat huamen Tornioo muutama astiasto mukkaa –varmuure vuaks.

Taas pitkäst aikaa täsä menneen syksyn tulin miättineeks sitä, et mitä julmettuu mää tääl oikee tee. Meinaa tääl jääpallotouhuis. Ko ei sitä kumminkaa kaure aikan nää ko ehkä yhre pelinkä sillail kokonaa. Vaikkemmää funteeraukseeni vastaust heti löytänykkää, ni se jäi jonneki ton pääkopa sisäl jäytämää. Ja sit se vastauski löyty; Satakunnan Kansa miälipiresivuilt. Siäl se syy oli, ”Kiakkoäiti” -nimimerki al. Ykskaks mää ymmärsi, et se o tämä talkoohenki, mikä mul o tärkeint. Ollaa piäni yhristys ja kaikki koittaa tehr yhteise hyvä ettee. Ja olemmää sihe vahvistustaki saanu jo täl kaurel, junnut ko o kerriinny jo alottelemaa kotijääl.

Oli nuarte maajoukkueitte harjotuspelei tosa marraskuu alkupualel ja mää pääti lavvantaiehtoo erel, et iltakaffee mää menenki juamaa kioskil. Sinneko mää pääsi, ni siäl oliki sitte junnuäirit rivis kaffepannuines. Tai junnuje ja junnuje, isoi miäheroikaleit ne jo o, ykköseenki nostettui. Sin mää kumminki meni, osti kaffeeni ja ryysti se oikee kahvila pualel. Kaikki oli hianosti ja mää oli hiljaa miälesäni ylpee siit, et yhteistyäs o viäl voimaa nykypäivän. Ei siin mittää, mut sit mu suuni auki loksahti, ko äitit rupes kysymää, et olisko tääl jotki yhteisii steedninkitalkoit tai jottai semmosii. Et ko Narukerä-talo on uus ja hyväs kuasis, ni millai se saatas pirettyy hyvän pitkä aikaa. Siin kohtaa mää meni aika flaatiks, et kyssyykö joku oikee tosisas tommost. Kaikkie kotitöitte ja joulusiivouste al!?! Et nää tyäkonneet, jokka koton ja töis pistää kaikkes pellii ja väliajat pessee hikisii pelivaatteeit, tulisivat viäl tän yhteisii tiloihi kluuttuumaa laatteit ja pesemää klasei. Kyl mää oli ihmeisäni.

Mää oli siit nii hölmistyny, et miätin sitä viäl kotonaki. Lähinnä sitä, et mimmosellakaa rahasummal ei sitä pysty korvaamaa, et sin mennää siivoushanskoinemme yhres ja laitetaan paikkoi reeraa, sit istutaa hyvä tyä päätteeks pöyrä viäree ja juaraa kaffeet ja syärää sämpylät. Kellekää ei tul tyät ylivoimasiks jos erelmainittu lause kävis viäl totee. Mut eikse oliski hyvä, jos nää muutama talvikuukausi toimiski sillail, et vaiks jokase kuukaure ensmmäise tiistaiehtool mentäs porukal pesemää lattiat ylhäält ja alhaalt ja katotaa et paikat o putsplank. Sen enämpii kutsui ei tarvittas, ne tullee jokka pääsee. Samal sitä tutustus niihi ihmisii, joitte naamavärkki o tullu kentiäs jo vuasienki aja tutuks, mut nimest ei ol tua taivaallistakaa tiatoo.

Vois kavereitte ystäväkirjaa kirjottaa ”Harrastukset”-kohtaa, et Narukerä-talo siivoust yhres muitte ihanie naiste kans.